Tänään tuli ostettua ensimmäiset tavarat Yorkin kämppään. Käsipyyhe ja käsisaippua. (Mulle kylppäri on tärkeä. Sen pitää olla varustettu hyvin jo ekasta päivästä lähtien.) Pyörin marketissa suu korvissa eläkeläisten seassa: on vaikea olla hymyilemättä kun on lähdössä Englantiin.
On se niin hilpeetä (ja samalla karmaisevaa), että ensimmäinen "oma koti" on Englannissa. Muistaa kun jo 10-vuotiaana katsoin Keeping Up Appearincesia ja ajattelin että tonne mä haluun. Ja niin, sinne mä sitten meen. Mikä Englanti-pakkomielle mulla oikeen on, sitä en osaa selittää. Mutta ei kukaan vaadikaan mua selittämään. Mulla on oikeus, vapaus, suorastaan velvollisuus olla hullu ja vapaa yorkinmuukalainen, joka harhailee ja tunkee ittensä ties mihin tilanteisiin ja juo bitteriä vaikkei edes tykkää siitä.
Vähän pelottaa että tulenko koskaan kuulumaan sinne. Miltä oikeastaan edes tuntuu kuulua johonkin? Mä olen näiden lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa oppinut vain miltä tuntuu kuulua ei-mihinkään. Elämäni Hyvinkäällä: tallustelen betonilabyrintissä, irrallisena, vääränä, ja kaikki kasvot ovat joko tuntemattomia ja piittaamattomia, tai sitten niitä etäisesti tuttuja, jotka eivät lähteneet eivätkä aio lähteä, ja kuuluvat nyt paikallisen yökerhon vakiosisustukseen.
No, ehkä he löysivät oman onnensa. Mun onneni taitaa olla, etten ole vielä löytänyt onneani.
Kamala nälkä ja tauoton väsymys vainoavat mua. Asiaa ei auta maanantaina voimaan astunut suklaalakko. Eikä se, että vielä kolmena aamuna olisi herätys 4.15 AM.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti