Torstaina olin Isory:n lähtöorientaatiossa Helsingissä. Teki kyllä hyvää nähdä muita lähtijöitä ja kuulla saarivaltiolla jo opiskelevilta hyviä neuvoja. Selvisi eräitäkin asioita, joista en tiennyt, mikä ei ainakaan vähentänyt stressaavan ahdistunutta olotilaa, joka kiusaa tässä lähdön kynnyksellä. Ajattelin kuitenkin ottaa vielä muutaman päivän ihan rennosti ja paneutua sitten pikkuhiljaa syvemmin yliopistoasioihin.
Tapasin orientaatiossa myös Merin, josta tulee myös yorkilainen. Siinä käteltiin ja mä en taas antanut itsestäni mitään terävintä kuvaa, kun se vaan tulla tupsahti siihen ja olin aluksi tapani mukaan vähän pihalla. Käveltiin yhtä matkaa rautatieasemalle ja pölistiin taukoamatta muutosta. Oon onnekas kun mulla on Britanniassa tiedossa jo yksi kaveri, ja Alcuin Collegessa tulee asustelemaan hänkin. :)
Mutta voih, mä olen ihan pihalla. Mä en tiedä onko kirjallisuus sittenkään Se Mun Juttu. Rakastan sitä, se kiehtoo mua, oon aina lukenut paljon ja tulen lukemaankin, mutta mietityttää - kun kirjallisuudesta tulee ammatti, katoaako sen taika? Siis se tunne, että hyvä kirja vie pois todellisuudesta, ja se riittää ja olen täydellisen onnellinen. Jaksanko analysoida, tutkia, väännellä ja käännellä teosta, joka riittäisi ihan vain ajanvietteenä, harrastuksena, rentoutuksena?
Ehkä olen liian simple soul. Mulla on pienet ilot ja pienet surutkin, ja kunnianhimo multa puuttuu lähes kokonaan, ainakin näillä näkymin. Oon oikeastaan kuin isoksi kasvanut lapsi, joka rakastaa vain kuunnella sateen ropinaa ja haaveilla.
Ehkä kaikki selkenee yliopiston aikan. Ehkei kirjallisuuden opiskelu ole ollenkaan sellaista kui nyt tietämättömänä kuvittelen - ehkä se onkin palkitsevaa ja inspiroivaa, ei puuduttavaa ja turhauttavaa. Taidan käydä läpi vain jotakin välttämätöntä kahdenkympin-kriisiä johon sekoittuu vielä lähtökriisi. En vaan voi olla miettimättä, miten voisin tehdä parhaani tän maailman eteen. Niin, että täällä nähtäisiin elämän arvo ja maapallon ainutlaatuisuus. Meri on aina kiehtonut mua aivan sanoinkuvaamattomasti. Millaista elämä olisi jos musta tulisikin kirjallisuudentutkijan sijasta meritutkija, tai meriarkeologi? Muinaisuus, ihmisyyden rajat, mysteerit, paikat joissa ei koskaan olla käyty... Tällaiset asiat vetävät mua puoleensa. Voinko tulevilla opinnoillani saavuttaa tietoa ja ymmärrystä tuonkaltaisiin asioihin?
Etsinkö vain jännitystä, kicksejä? Kaipaanko vain takaisin lapsuuden rajattomuuteen, seikkailukirjojen sivuille? Vain olenko kasvamassa? Taantumassa vai kasvamassa?
Uskon kuitenkin, että Britannian vuodet (jopa kuukaudet) opettavat ja yllättävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti