One. Jen: (reflects)

Tänään tuli ostettua ensimmäiset tavarat Yorkin kämppään. Käsipyyhe ja käsisaippua. (Mulle kylppäri on tärkeä. Sen pitää olla varustettu hyvin jo ekasta päivästä lähtien.) Pyörin marketissa suu korvissa eläkeläisten seassa: on vaikea olla hymyilemättä kun on lähdössä Englantiin.

On se niin hilpeetä (ja samalla karmaisevaa), että ensimmäinen "oma koti" on Englannissa. Muistaa kun jo 10-vuotiaana katsoin Keeping Up Appearincesia ja ajattelin että tonne mä haluun. Ja niin, sinne mä sitten meen. Mikä Englanti-pakkomielle mulla oikeen on, sitä en osaa selittää. Mutta ei kukaan vaadikaan mua selittämään. Mulla on oikeus, vapaus, suorastaan velvollisuus olla hullu ja vapaa yorkinmuukalainen, joka harhailee ja tunkee ittensä ties mihin tilanteisiin ja juo bitteriä vaikkei edes tykkää siitä.

Vähän pelottaa että tulenko koskaan kuulumaan sinne. Miltä oikeastaan edes tuntuu kuulua johonkin? Mä olen näiden lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa oppinut vain miltä tuntuu kuulua ei-mihinkään. Elämäni Hyvinkäällä: tallustelen betonilabyrintissä, irrallisena, vääränä, ja kaikki kasvot ovat joko tuntemattomia ja piittaamattomia, tai sitten niitä etäisesti tuttuja, jotka eivät lähteneet eivätkä aio lähteä, ja kuuluvat nyt paikallisen yökerhon vakiosisustukseen.
No, ehkä he löysivät oman onnensa. Mun onneni taitaa olla, etten ole vielä löytänyt onneani.

Kamala nälkä ja tauoton väsymys vainoavat mua. Asiaa ei auta maanantaina voimaan astunut suklaalakko. Eikä se, että vielä kolmena aamuna olisi herätys 4.15 AM.

Pilot. The Leap of Faith

(No niin, greetings to you all. Kirjoitetaanpas sitten joku pilottimerkinnäin tapainen sanaryöppy saastuttamaan bittiavaruutta. Öh, äh, hmm, mistäs alkaisin.)

Kaksi kuukautta opiskelijapummielämän alkuun. Noin pyöristettynä. Se on sitten adieu tälle pienelle betoni-idyllille, jonka mielikuvituksellisesta mitäänsanomattomuudesta sain nauttia vuosikaupalla. Voin ainakin sanoa nähneeni missä en halua elää - nyt on enää löydettävä, missä haluan elää. Olen onnekas: tämä paikka olisi saattanut koitua turmiokseni, mutta päätin lähteä ajoissa.

Mihin? Meren taa, Englantiin, Yorkshireen, Yorkiin. En tiedä koko paikasta turhan paljon - ihanteisiini kuuluu pysyä suhteellisen tietämättömänä tulevaisuudesta ja kokea se ilman ylimääräisiä odotuksia. Haluan yllättyä, esittää osani elämän näytelmässä vuorosanoja tietämättä.

Miten? Hain lukio-nimisestä tehtaasta pääsylipun (YO-todistuksen) - vaikkakin tuo "hakeminen" kesti kolme ja puoli vuotta. Kirjoitin rivin E:tä. Hain www.ucas.com ja isory.org -sivustojen avulla (oposta ei ollut mitään apua, joten älkää turhaan kuvitelko sellaisten ihmisten tietävän ko. aiheesta) viiteen eri brittiyliopistoon. Pääsin Yorkiin, ehtona todistusten lähettäminen. Lähetin - hyväksyivät - tarjosivat ehdotonta pääsyä - hyväksyin. Tämän jälkeen oli ja on edessä vaikka mitä paperisotaa, joten hakijat varautukaa siihen, että järjesteltävää riittää, ja näin ollen myös vitutusta ja hiuskatoa. (Jos siis revitte hiuksia päästänne hermostuessanne, kuten klassikkoilmaus antaa ymmärtää.)

Mitä? Joskus kolmen vuoden päästä joissakin papereissa pitäisi lukea BA English and History. Sitä. Silloin osaan Shakespearit ulkoa ja olen muutenkin viisas ja hienostunut. Pfft.

Milloin? 5. lokakuuta 2011. Jo aamuyhdeksältä taidan istua koneessa tilaamassa viinilasillista. Siinä vaiheessa kaikki on vielä tuttua, mutta joku Korkein Voima yksin tietää millaisesta tilasta löydän itseni paria tuntia myöhemmin. 


Näihin sanoihin päätän pilottimerkintäni. Odottavan aika on pitkä.