Yorkin muukalaisen tunnustuksia

♦ The Smiths - You Just Haven't Earned It Yet Baby ♦


 Here I am. In York. At long last.


Keskiviikkona siis saavuttiin Manchesteriin ja jatkettiin bussilla Yorkiin. Se tunne kun ekaa kertaa alkoi puhumaan englantia ihmisille, jotka ei ymmärrä mitään muuta kieltä, oli hassu, ja edelleenkin tuntuu että puhun ihan älyttömän huonoa englantia. :'D Sitä nyt ei vielä ole mihinkään pitkiin keskusteluihin päässyt käyttämään, kun seminaarit alkaa vasta ensviikolla ja nää tutusmiskeskustelut nyt on tätä "where are you from" ja "what are you studying".

Kaupungista voin sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä. York on sellainen vanha kaunokainen, että siellä mukulakivikaduilla kävellessä ja vanhoja siltoja ylittäessä saan taas sen tunteen, jota rakastan: aika katoaa ja ihan hyvin vois olla vaikka joku 1800-luku. En oo vieläkään ehtinyt tutustua paikkaan kunnolla, mitä nyt parina iltana viikonloppuna siellä parin suomalaisen, singaporelaisten ja ranskalaisen kanssa hortoiltiin, ja käytiin syömässä aivan ihanissa paikoissa. Ekan brittituoppini join Mason's -nimisessä ravintolassa, oikein tunnelmallinen englantilaispaikka. Tässä todistusaineistoa :D

 

MUTTA: Campuksesta en pidä. En vaan millään. Helpottaahan se elämää kun tällasessa pienessä keskittymässä on kaikki yliopistorakennukset, kirjasto ja muutama kauppa, ja apua saa nopeasti pulmaan kuin pulmaan, mutta... jotenkin tää on vaan sellanen teinibetonihelvetti. Täällähän asuu siis vaan ekan vuoden opiskelijoita (80% brittejä), ja ei kyllä omanhenkistä porukkaa tunnu olevan. Ja se mitä kaikkein eniten vihaan, on se että mun talossa asuu KUUSITOISTA ihmistä. Kuvitelkaa jakavanne pieni keittiö viidentoista ihmisen kanssa. Se kyllä syö multa kodintuntua. Muutama kämppis olis oikein kiva, mutta viistoista...

Lisäksi näistä 10 on toistensa kanssa klikkiytyneitä brittiteinejä, jotka on about 18-vuotiaita, mutta yhdessä ollessaan taantuvat jonnekin 13-synttäreilleen. Voitte kuvitella, millaista kakskymppisen puolierakon elämä täällä on. Fantasioin siitä, että vaan muuttaisin kapungille vaikka yhden tai parin kämppiksen kanssa, ja kun tästä nyt asiat alkaa etemään, niin ehkä sen teenkin.

Sunnuntaina oli ekat isot bileet, joihin menin hortoilemaan, puhuin muutaman enemmän tai vähemmän humaltuneen britin kanssa, ja kahden kanssa ajauduin keskustan Revolution Clubille. *nolotus* Se oli kyllä jotain niin karseaa. Keskiyön aikaan tein modernit Tuhkimot ja pyysin paria toisen vuoden opiskelijaa soittamaan mulle taksin.  

Ekalla viikolla vituttavana ongelmana oli mun huoneen ikkuna, joka jäi pahasti jumiin. Nukuin 4 yötä ikkuna auki. Kun kävin sanomassa siitä kolmannen kerran, asialle tehtiin jotain. Rule Britannia. -.-'

Huomenna mulla on eka historian luento, sen jälkeen kirjallisuuden seminaariryhmän tapaaminen. Tää ilta pitäis käyttää lukemiseen ja lievän Fresher's Flun hoitamiseen. Postikorttejakin pitäis kotiin kirjotella.

Three. The summary of being a human in modern times

Guildenstern: We can do what we like and say what we like to whomever we like, without restriction.
Rosencrantz: Within limits, of course.
Guildenstern: Certainly within limits.

Two. 20's Crisis?

Torstaina olin Isory:n lähtöorientaatiossa Helsingissä. Teki kyllä hyvää nähdä muita lähtijöitä ja kuulla saarivaltiolla jo opiskelevilta hyviä neuvoja. Selvisi eräitäkin asioita, joista en tiennyt, mikä ei ainakaan vähentänyt stressaavan ahdistunutta olotilaa, joka kiusaa tässä lähdön kynnyksellä. Ajattelin kuitenkin ottaa vielä muutaman päivän ihan rennosti ja paneutua sitten pikkuhiljaa syvemmin yliopistoasioihin.

Tapasin orientaatiossa myös Merin, josta tulee myös yorkilainen. Siinä käteltiin ja mä en taas antanut itsestäni mitään terävintä kuvaa, kun se vaan tulla tupsahti siihen ja olin aluksi tapani mukaan vähän pihalla. Käveltiin yhtä matkaa rautatieasemalle ja pölistiin taukoamatta muutosta. Oon onnekas kun mulla on Britanniassa tiedossa jo yksi kaveri, ja Alcuin Collegessa tulee asustelemaan hänkin. :)

Mutta voih, mä olen ihan pihalla. Mä en tiedä onko kirjallisuus sittenkään Se Mun Juttu. Rakastan sitä, se kiehtoo mua, oon aina lukenut paljon ja tulen lukemaankin, mutta mietityttää - kun kirjallisuudesta tulee ammatti, katoaako sen taika? Siis se tunne, että hyvä kirja vie pois todellisuudesta, ja se riittää ja olen täydellisen onnellinen. Jaksanko analysoida, tutkia, väännellä ja käännellä teosta, joka riittäisi ihan vain ajanvietteenä, harrastuksena, rentoutuksena?

Ehkä olen liian simple soul. Mulla on pienet ilot ja pienet surutkin, ja kunnianhimo multa puuttuu lähes kokonaan, ainakin näillä näkymin. Oon oikeastaan kuin isoksi kasvanut lapsi, joka rakastaa vain kuunnella sateen ropinaa ja haaveilla.

Ehkä kaikki selkenee yliopiston aikan. Ehkei kirjallisuuden opiskelu ole ollenkaan sellaista kui nyt tietämättömänä kuvittelen - ehkä se onkin palkitsevaa ja inspiroivaa, ei puuduttavaa ja turhauttavaa. Taidan käydä läpi vain jotakin välttämätöntä kahdenkympin-kriisiä johon sekoittuu vielä lähtökriisi. En vaan voi olla miettimättä, miten voisin tehdä parhaani tän maailman eteen. Niin, että täällä nähtäisiin elämän arvo ja maapallon ainutlaatuisuus. Meri on aina kiehtonut mua aivan sanoinkuvaamattomasti. Millaista elämä olisi jos musta tulisikin kirjallisuudentutkijan sijasta meritutkija, tai meriarkeologi? Muinaisuus, ihmisyyden rajat, mysteerit, paikat joissa ei koskaan olla käyty... Tällaiset asiat vetävät mua puoleensa. Voinko tulevilla opinnoillani saavuttaa tietoa ja ymmärrystä tuonkaltaisiin asioihin?

Etsinkö vain jännitystä, kicksejä? Kaipaanko vain takaisin lapsuuden rajattomuuteen, seikkailukirjojen sivuille? Vain olenko kasvamassa? Taantumassa vai kasvamassa?

Uskon kuitenkin, että Britannian vuodet (jopa kuukaudet) opettavat  ja yllättävät.

One. Jen: (reflects)

Tänään tuli ostettua ensimmäiset tavarat Yorkin kämppään. Käsipyyhe ja käsisaippua. (Mulle kylppäri on tärkeä. Sen pitää olla varustettu hyvin jo ekasta päivästä lähtien.) Pyörin marketissa suu korvissa eläkeläisten seassa: on vaikea olla hymyilemättä kun on lähdössä Englantiin.

On se niin hilpeetä (ja samalla karmaisevaa), että ensimmäinen "oma koti" on Englannissa. Muistaa kun jo 10-vuotiaana katsoin Keeping Up Appearincesia ja ajattelin että tonne mä haluun. Ja niin, sinne mä sitten meen. Mikä Englanti-pakkomielle mulla oikeen on, sitä en osaa selittää. Mutta ei kukaan vaadikaan mua selittämään. Mulla on oikeus, vapaus, suorastaan velvollisuus olla hullu ja vapaa yorkinmuukalainen, joka harhailee ja tunkee ittensä ties mihin tilanteisiin ja juo bitteriä vaikkei edes tykkää siitä.

Vähän pelottaa että tulenko koskaan kuulumaan sinne. Miltä oikeastaan edes tuntuu kuulua johonkin? Mä olen näiden lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa oppinut vain miltä tuntuu kuulua ei-mihinkään. Elämäni Hyvinkäällä: tallustelen betonilabyrintissä, irrallisena, vääränä, ja kaikki kasvot ovat joko tuntemattomia ja piittaamattomia, tai sitten niitä etäisesti tuttuja, jotka eivät lähteneet eivätkä aio lähteä, ja kuuluvat nyt paikallisen yökerhon vakiosisustukseen.
No, ehkä he löysivät oman onnensa. Mun onneni taitaa olla, etten ole vielä löytänyt onneani.

Kamala nälkä ja tauoton väsymys vainoavat mua. Asiaa ei auta maanantaina voimaan astunut suklaalakko. Eikä se, että vielä kolmena aamuna olisi herätys 4.15 AM.

Pilot. The Leap of Faith

(No niin, greetings to you all. Kirjoitetaanpas sitten joku pilottimerkinnäin tapainen sanaryöppy saastuttamaan bittiavaruutta. Öh, äh, hmm, mistäs alkaisin.)

Kaksi kuukautta opiskelijapummielämän alkuun. Noin pyöristettynä. Se on sitten adieu tälle pienelle betoni-idyllille, jonka mielikuvituksellisesta mitäänsanomattomuudesta sain nauttia vuosikaupalla. Voin ainakin sanoa nähneeni missä en halua elää - nyt on enää löydettävä, missä haluan elää. Olen onnekas: tämä paikka olisi saattanut koitua turmiokseni, mutta päätin lähteä ajoissa.

Mihin? Meren taa, Englantiin, Yorkshireen, Yorkiin. En tiedä koko paikasta turhan paljon - ihanteisiini kuuluu pysyä suhteellisen tietämättömänä tulevaisuudesta ja kokea se ilman ylimääräisiä odotuksia. Haluan yllättyä, esittää osani elämän näytelmässä vuorosanoja tietämättä.

Miten? Hain lukio-nimisestä tehtaasta pääsylipun (YO-todistuksen) - vaikkakin tuo "hakeminen" kesti kolme ja puoli vuotta. Kirjoitin rivin E:tä. Hain www.ucas.com ja isory.org -sivustojen avulla (oposta ei ollut mitään apua, joten älkää turhaan kuvitelko sellaisten ihmisten tietävän ko. aiheesta) viiteen eri brittiyliopistoon. Pääsin Yorkiin, ehtona todistusten lähettäminen. Lähetin - hyväksyivät - tarjosivat ehdotonta pääsyä - hyväksyin. Tämän jälkeen oli ja on edessä vaikka mitä paperisotaa, joten hakijat varautukaa siihen, että järjesteltävää riittää, ja näin ollen myös vitutusta ja hiuskatoa. (Jos siis revitte hiuksia päästänne hermostuessanne, kuten klassikkoilmaus antaa ymmärtää.)

Mitä? Joskus kolmen vuoden päästä joissakin papereissa pitäisi lukea BA English and History. Sitä. Silloin osaan Shakespearit ulkoa ja olen muutenkin viisas ja hienostunut. Pfft.

Milloin? 5. lokakuuta 2011. Jo aamuyhdeksältä taidan istua koneessa tilaamassa viinilasillista. Siinä vaiheessa kaikki on vielä tuttua, mutta joku Korkein Voima yksin tietää millaisesta tilasta löydän itseni paria tuntia myöhemmin. 


Näihin sanoihin päätän pilottimerkintäni. Odottavan aika on pitkä.